Työ tekijäänsä kiittää, kuulemma - tosin vain kissa elää
kiitoksella. Työ on ollut viime aikoina kuumana perunana otsikoissa, työtä
pitäisi kuulemma tehdä enemmän, jotta saadaan Suomi nousuun. Tarkoitus on
kolmen koplalla varmaan ihan hyvä, mutta lääke on vähän väärä. Arvelin, että
nyt olisi hyvä tilaisuus käsitellä vähän työtä, ja omia kokemuksiani työstä ja
sen tekijöistä sekä niistä tekijöistä, jotka estävät Suomea nousemasta.
Ensimmäisenä työnäni jaoin 11-vuotiaana mainoksia, tai jos
ihan tarkkoja ollaan, niin avustin ystävääni, joka antoi osan palkastaan
samassa suhteessa kuin olin auttanut. Ehkä ensimmäinen ”virallinen” työ minulla
oli 13-vuotiaana, kun toimin tiskaajana ja astioiden kerääjänä eräässä
kahvilassa. Yhteiskuntamme arvostaa jostain syystä työtä ylitsepääsemättömän
paljon, minullekin erilaisia ammatteja on siunaantunut melkoinen litania.
Toimin elektroniikkakokoajana kesätöissä 16-vuotiaana, muovituotteiden
pakkaajaksi päädyin 18-kesäisenä. Ennen armeijaa ehdin toimia vielä hetken
puhelinmyyjänä, ja postilla raskaslajittelijana.
Viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat olleet suuren muutoksen
aikaa työmarkkinoilla. Seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana hyvin moni niistä
ammateista, joita olen harjoittanut, tulee luultavasti häviämään kokonaan – osa
on jo osittain hävinnyt. Lisäksi monet töistä, joita olen tehnyt, vaativat
nykyään erilaisia lupia tai koulutuksia, ja vaikka minulla niistä kokemusta
onkin, epäilen, että minua tuskin palkattaisiin niihin.
Minua tuskin enää palkattaisiin varastovastaavaksi, minulla
ei ole varastoalan ammattitutkintoa. Olen ajanut kuorma-autoa viidelle eri
työnatajalle: maansiirtoa, huonekalujen kotiinkuljetusta, raskaspostia, lokakuljetusta
ja runkokuljetuksia. Uusien asetusten myötä pätevyyteni ei enää riitä, koska en
omista ammattiajolupaa. Ensimmäisen ajotyöni sain vain soittamalla MOL:in
sivuilla olleeseen numeroon ja sanoin, että tulen teille töihin. Enää ei kyllä
semmoinen onnistuisi. Tokihan työtä on tarjolla nykyäänkin, mutta työvoimalta
vaaditaan nykyään enemmän kuin ennen. Nyt vaaditaan myös enemmän tunteja, mikä
on sinänsä vähän omituista, koska monet tuntemani ihmiset tekevät jo nyt niin
paljon työtä, ettei heillä ole elämässään aikaa oikein muuhun.
Olen ollut useassa pk-yrityksessä töissä. Niissä hommia
riittää, 10-14 tunnin työpäivät eivät ole mikään poikkeus monelle. Toinen mikä
ei pienyrityksissä ole poikkeus on ylitöiden maksamatta jättäminen. Ei ylitöitä
jätetä maksamatta siksi, että pomo olisi ahne mulkku. Päin vastoin, useimmat
yrittäjät ovat ahkeria raatajia, jotka tekevät sitä samaa työtä kuin alaisensakin
- plus pyörittävät yrityksen vaatimaa paperityötä. Ylityöt jätetään maksamatta
siksi, että rahaa ei ole. Ei pienyrityksissä ei ole mikään pakko tehdä pitkää
päivää, suomalaiset vain ovat luonteeltaan niin lojaaleja työnantajaansa
kohtaan, että ovat valmiit tinkimään vapaa-ajastaankin työnantajan hyväksi. Ei
tietenkään kaikki, mutta sen parinkymmenen työpaikan otannalla mitä itselläni
on, voin melko suurella varmuudella sanoa, että hyvin moni. Siksi minusta
tuntuu erityisen väärältä se, että työntekijöiden selkänahasta halutaan repiä
Suomi nousuun, kun jatkuvasti kasvava velkaantuminen johtuu jostain ihan muusta
kuin siitä, että suomalaiset eivät tekisi tarpeeksi töitä.
Tällä hetkellä työvoimasta on 55-64- vuotiaita 60%. Tämä
vastaa vajaata miljoonaa henkeä. Tänä vuonna eläkkeelle jää yli 20 000
enemmän kuin kymmenen vuotta sitten. Vuodesta 2008, eläkkeisiin käytetty
rahamäärä on noussut 800 miljoona. Tänä vuonna kunnille suunnataan 500
miljoonaa enemmän rahaa kuin viime vuonna, peruspalveluiden järjestämiseksi. Kuitenkin
jostain syystä Helsingin budjetti on vuosittain 200 miljoonaa plussan puolella,
vaikka Helsinki saakin valtiolta vähemmän rahaa kuin väkimäärään suhteutettuna
kuuluisi.
Ei tarvitse olla matemaatikko osatakseen laskea yhteen yksi
plus yksi. Suomalaiset ovat tulleet vanhoiksi ja asuvat liian levällään. Jos
halutaan palkkoja alentamalla saada aikaan sellainen tuottavuusloikka, joka
korjaisi tilanteen, saisi palkkoja laskea kymmeniä prosentteja. Palkkojen
laskemisessa on vain sellainen ongelma, että se ei ratkaise tilannetta. Jos
palkkoja ronklaamalla halutaan kasvua, niin palkkoja tulisi nostaa. Ratkaisu
voi kuulostaa oudolta, varsinkin nyt kun kaikki ovat huutaneet päät punaisina,
että kustannuksia pitää laskea.
”Luodaan työtä” – motto, jonka olen kuullut aika monen
ihmisen suusta. Työ vain ei ole jotain mitä luodaan, työ on resurssi ja kaikki
tuottavuuden parantaminen tähtää siihen, että tätä resurssia tarvittaisiin
vähemmän. Ihmisen tekemä työ on kallista, hyvin kallista. Kun tuottavuutta
halutaan tehostaa, niin silloin ei yleensä pienennetä palkkoja; silloin
investoidaan johonkin, joka tekee työn tekemisestä tarpeetonta. Kaikki
tehostaminen on sitä, että työpaikkoja tuhotaan, ei luoda. Vaikka tehostaminen
on välillä johtanut uudenlaisen työn syntymiseen, ei uudenlaista työtä koskaan
ole saman verran tai enemmän, kuin vanhaa.
Silloin kun aletaan laskea palkkoja, työstä tulee halvempaa
ja tarve investoida uuteen laskee. Lisäksi palkkojen alentaminen johtaa siihen,
että hintoja on laskettava. Hintojen laskeminen johtaa siihen, että rahan
ostovoima kasvaa. Rahan ostovoiman kasvaminen johtaa kasvavaan säästämisen
haluun; jäädään odottamaan kuinka pieneksi hinnat laskevat – eihän ole järkeä
ostaa nyt, jos huomenna saa halvemmalla. Kun kukaan ei investoi, pienenee tarve
työvoimalle, joka taas johtaa palkkojen pienenemiseen, ja jälleen ollaan syklin
alussa. Lisäksi, kun palkat alenevat, alenee myös verotulojen määrä.
Kun tulot pienenevät on pakko ottaa lisää velkaa. Toimenpide, jonka oli
tarkoitus pelastaa suosta, upottaakin sinne vain enemmän.
Jos ihan oikeasti talous halutaan pelastaa, siihen on oikeastaan
vain yksi vaihtoehto - suomalaiset on saatava asumaan tiiviimmin. Koska ketään
ei voi pakottaa muuttamaan kotiseudultaan väkisin, on kaupungissa elämisestä
tehtävä halvempaa – todella paljon halvempaa. Ensimmäinen asia mikä pitää tehdä,
on kiihdyttää kasvukeskuksien rakentamista huomattavasti. Seuraavan 5-10 vuoden
aikana suurimpiin kasvukeskuksiin on rakennettava kodit ainakin kahdelle miljoonalle.
Asuntotuotanto on nostettava vaikka lainarahalla sellaiselle tasolle, että
kaupungissa asuminen on huomattavasti halvempaa kuin nyt. Tämä vaatii asuntojen
hintojen ja asumiskustannusten romahduttamista. Se on kallista ja varmasti
monelle epämieluisaa (etenkin niille joilla on asuntolainaa), mutta pitkällä
tähtäimellä välttämätöntä. Valitettavasti meillä ei ole varaa pitää koko
maaseutua asuttuna, ei tällä ikärakenteella. Eikä sillä olettamuksella, että
kaikilla pitää olla samat peruspalvelut.
Me olemme ajautuneet sellaiseen pisteeseen, missä kaikki
vaihtoehdot ovat huonoja jollain tapaa. Mutta voimme vielä valita, kirpaiseeko
valinta hetken ja kovaa, vai pitkään ja tukahduttavasti.
Lähteitä luvuille:
http://www.etk.fi/fi/gateway/PTARGS_0_2712_459_440_3034_43/http%3B/content.etk.fi%3B7087/publishedcontent/publish/etkfi/fi/julkaisut/tilastojulkaisut/tilastoraportit/katsaus_elaketurvaan_vuonna_2014_7.pdf
http://www.findikaattori.fi/fi/41
http://www.findikaattori.fi/fi/41
http://valtionbudjetti.fi/
Kahden miljoonan asunnon määrä on oma arvioni, joka ei perustu mihinkään tutkimukseen.
