Kun paska osuu tuuletimeen.

Köyhän sokeudessa mainitsin joutuneeni elämään lyhyen ajanjakson sossun tuella. Syyt ja seuraukset ovatkin mielestäni loistava esimerkki siitä, miksi nykyisenlainen byrokratia ja tukihelvetti on pitkällä ajalla kestämätöntä - sekä henkilö-, että kansantaloustasolla. 

2004 syksyllä olin aloittanut iltaopinnot Suomen Liikemiesten Kauppaoppilaitoksessa (SLK), tuohon aikaan työskentelin vielä Postilla ja vasta vuotta aiemmin olin polttanut luottotietoni. Tilanne ei ollut vielä kovin paha, velkaa oli ”vain” muutama tuhat euroa. En ollut tyytyväinen työhöni enkä tilanteeseeni, olin suhteellisen motivoitunut opiskelemaan. Kaikki oli siis vielä korjattavissa, melko pienellä vaivalla vieläpä. Tilanne muuttui kuitenkin erittäin nopeasti, kun sain kenkää.

Potkujen syyhyn en mene kovin seikkaperäisesti, syy oli omani ja toimimalla toisin täysin estettävissä. Potkujen syyllä tosin ei tässä tapauksessa ole niin merkitystä, koska irtisanomisen syystä riippumatta lopputulos olisi kuitenkin ollut samanlainen farssi.

Irtisanomishetkellä olin kuulunut liittoon jo muutaman vuoden, joten ajattelin, että eihän tässä ihmeempiä. Keskittyisin opiskeluihin talven ajaksi ja eläisin ansiosidonnaisella keskiverto-opiskelijaa paremmin, seuraavana kesänä tietotaitoni saattaisi jo olla sellaisella tasolla, että voisin etsiä uutta (parempaa) työtä. Tämä siis oli suunnitelma, ja erittäin looginen sellainen – ainakin omasta mielestäni. Näinhän asiat toimivat hyvinvointiyhteiskunnassa, tai niin ainakin luulin. Tiedossa oli erittäin karu herääminen siihen todellisuuteen, että yhteiskunta ei toimi millään tasolla loogisesti.

Koska olin iltaopiskelija, en ollut oikeutettu työttömyystukeen (asia, joka on onneksi sittemmin korjattu), mutta iltaopiskelijana en myöskään ollut oikeutettu opintotukeen. Olin siis tilanteessa jossa en saanut rahaa mistään, ja oli aika kääntyä sossun puoleen.

Ensimmäinen selvinnyt asia oli se, että vuokrani oli liian suuri, ja sosiaalitoimisto ei suostunut maksamaan sitä kokonaisuudessaan. Itse asiassa vuokrani oli suhteellisen maltillinen, silloiseenkin hintatasoon verrattuna, sosiaalitoimisto vain oli (en tiedä onko vieläkin) vuokrakehityksessä kymmenen vuotta jäljessä. Lopputulos oli kuitenkin se, että sosiaalitoimisto maksoi sen verran, mikä oli heidän näkemyksensä maksimivuokrasta, plus elämiskulut. Nämä summat olivat yhdessä muutaman kympin päälle vuokrani - käytännössä koko summa siis meni vuokraan kokonaisuudessaan, ainakin hetken.

Tilanteeni oli siis seuraavanlainen: ei opintotukea, ei asumistukea, ei työttömyystukea, ja sossun rahat kuluivat kokonaisuudessaan vuokraan. Iltaopiskelijan statusta en olisi pystynyt vaihtamaan täysipäiväiseksi ennen seuraavan vuoden alkua, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi lopettaa opiskelut. Opintojen lopettamishetkestä kului neljä kuukautta siihen, että työttömyysturvani alkoi juosta.

On täysin mahdollista elää ilman rahaa jonkin aikaa, mutta neljä kuukautta alkaa olla jo melko pitkä aika. Erityisen pitkältä tuntuu aika, jonka pituudesta ei ole tietoa, kun jokainen viikko alkaa mietteellä: ”jokohan nyt?” Kuukauden jälkeen jätin maksamatta laskut, kahden kuukauden jälkeen jätin maksamatta vuokran. Tässä kohtaa velallinen tilanteeni kääntyi jo toivottomampaan suuntaan. Olin jo jonkin aikaa dyykannut ruokani roskiksesta rahanpuutteen vuoksi, joten oli suhteellisen helppoa jatkaa dyykkausta ja pistää irtoraha bilettämiseen ja päihteisiin. Mikään muu ei oikeastaan kiinnostanut.

Neljän kuukauden kuluttua - rästivuokrien kasaannuttua - uhkaava häätö sai etsimään toista asuntoa, ja sopivasti niihin aikoihin vapautuikin kimppakämpästä huone. Uuden asunnon maltillinen vuokra, yhdistettynä melko hyvään ansiosidonnaismäärään, jätti pakollistenkin menojen jälkeen riittävän rahamäärän muuhun elämiseen. Tästä seurasi se, että en enää kokenut tilannettani turhauttavaksi ja laskut ottivat taas ensimmäisen prioriteetin rahankäytössäni. Joskin rahamäärä, joka jäi käteen laskujen jälkeen, oli sen verran pieni, että vapaa-ajalla ei mitään ihmeempiä harrastettu. Muutaman kuukauden jälkeen olinkin jo taas töissä: transitio, joka tapahtui kuin itsestään. Edellisen neljän kuukauden velat jäivät muhimaan tulevaa paluutaan varten, mutta mitäpä niistä – ne olisivat sen ajan murhe. 

Jouduttuani tilanteeseen jossa rahat eivät riittäneet edes vuokraan ja laskuihin, jouduin karsimaan osan laskuista suoraan pois. Ensimmäisen karsinnan jälkeen oli äärimmäisen helppo jatkaa karsintaa ja allokoida rahaa henkilökohtaisen hauskuuttamisen tarpeisiin. Jos raha ei riitä muutenkaan, niin mitä väliä kuinka paljon enemmän velkaa tulee? Sitähän tulee kuitenkin. Välittömästi sen jälkeen, kun rahaa oli riittävästi pakollisiin menoihin ja vähän ylikin, oli hyvin helppo maksaa pakolliset ensin ja sen jälkeen etsiä tilaisuuksia millä hauskaan olevaa rahaa saisi enemmän. En toki voi yleistää, mutta olen huomannut hyvin monilla ihmisillä taipumusta samaan.

Yhteiskuntamme perustuu sille ajatukselle, että parempiosaiset pitävät huolta huonompiosaisista. Valitettavasti tätä järjestelmää on suunniteltu sen pelon pohjalta, että joku voisi käyttää sitä hyväkseen ja vain elää toisten kustannuksella. Tästä on seurannut se, että systeemistä on tehty erittäin vaikea ja hidas. Ongelma tulee siinä, että ne ihmiset, jotka haluavat käyttää systeemiä hyväkseen, tulevat tekemään sen riippumatta siitä, miten vaikeaa se on. Mutta mitä vaikeammaksi systeemi tehdään, sitä vaikeammaksi elämä tulee niille, joiden elämästä sen oli alunperin tarkoitus tehdä helpompaa. Ne ihmiset, jotka luottavat siihen että systeemi toimii ja jotka tarvitsevat apua eniten, yleensä lannistuvat eniten siitä, kun systeemi ei toimikkaan. Raskas byrokratia syö näin pois oletetun hyödyn.

 

Voin itseni kohdalta helposti kuvitella ”mitä jos” -skenaarion. Ansiosidonnaisen välitön rullaaminen olisi mahdollistanut koulussa jatkamisen, ja luultavasti olisin siirtynyt kokoaikaiseksi opiskelijaksi seuraavan jakson alkaessa. Seuraavana kesänä olisin etsinyt uutta työtä ja muutamaa vuotta myöhemmin valmistunut. Todennäköisesti SLK:ssa saamillani tiedoilla en olisi ajanut myöhemmin yritystäni ojaan, koska en olisi silloin kiivennyt niin sanotusti ”perse edellä puuhun”. Tälläkin hetkellä pääkaupunkiseudulla voisi olla yksi pk-yritys enemmän, ja tämä yritys luultavasti työllistäisi muutaman ihmisen. 

Tämän skenaarion sijaan velkataakkani suureni usealla tuhannella, opiskeluintoni katosi useaksi vuodeksi ja suuhun jäi erittäin paskainen maku. Lisäksi tämä toimi lähtölaukauksena muutamiin todella huonoihin valintoihin, mutta niistä kerron toiste. Mitä mieltä itse olet: kumpi skenaario oli isossa mittakaavassa parempi?

Henkilökohtaisesti uskon, että esimerkiksi paljon puhuttu kansalaispalkka toisi loppujen lopuksi enemmän rahaa kuin se sitä veisi. Varmasti jotkut ihmiset tulevat makaamaan kotonaan tekemättä mitään, mutta lopuille se mahdollistaa enemmän. Se mahdollistaa helpon siirtymän työttömyydestä kouluun, ja koulusta työelämään, tai toisinpäin. Pelkkä kotona makaaminen ei oikeasti ole niin hohdokasta kuin annetaan ymmärtää, se on itse asiassa erittäin turhauttavaa. Meillä ihmisillä on hyvin suuri tarve määritellä itsemme tekemisemme kautta, ja mahdollisuus tehdä motivoi. Kumpi painaa vaakakupissa enemmän, se että jotkut makaavat, vai se, että useammat saavat kehittyä paremmiksi – ja tuottavammiksi? Kuten mainitsin, raskas byrokratia syö pois oletetun hyödyn, lisäksi byrokratian pyörittäminen tuo lisää kuluja. Kuka oikeastaan hyötyy siitä, että ihmiset pakotetaan käyttämään energiansa byrokratiassa tarpomiseen, sen sijaan että he voisivat käyttää aikansa johonkin hyödylliseen?

Olemme kuitenkin aikanaan sopineet, että kansakuntana teemme parhaamme sen eteen, että jokainen kansalainen saa mahdollisuuden kehittää itseään ja elämäänsä. Että kaikilla on mahdollisuus saavuttaa elämässään jotain suurta. Ehkäpä olisi pikkuhiljaa aika lakata pelkäämästä sitä, että joku elää verorahoilla tekemättä mitään, ja alkaa miettiä sitä, miten paljon enemmän joku voi saada aikaan, kun elämässä ei ole keinotekoisia muureja.

Perustulosta muualta:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Perustulo

https://www.vihreat.fi/asiat/vihrea-politiikka/teemat/koyhyys/perustulo

Neljä seinää ja katto

2007 olin töissä noin 10-12 tuntia päivässä, ja työmatkoihin kului lisäksi vajaa kaksi tuntia tähän päälle. Viikonloppuisin olin lähes poikkeuksetta ulkona, joko omalla keikalla tai auttamassa kaveria tapahtumansa kanssa. Kotini oli käytännössä varasto, jossa kävin vain vaihtamassa vaatteet ja nukkumassa, varasto josta maksoin yli puolet palkastani (ilman ulosottojakin vuokra olisi ollut 2/5). Tilanne oli vähintäänkin absurdi: olin pakotettu maksamaan vuokrassani asioista, joita en tarvitse. Halvemman asunnon olisi voinut saada kaupungilta, mutta jonot niihin ovat älyttömät –kuten jotkut varmaan tietävätkin. Tilanne vaati kuitenkin korjausta, ja pienen pohdinnan jälkeen löysin siihen ratkaisun. Syksyllä muutin uuteen kotiin, jossa oli tilaa 50 neliötä ja vuokra vain 115€ kuussa. Yksi pieni ”mutta” ratkaisussani kuitenkin oli. Se ei teknisesti ottaen ollut ihan täysin laillinen.

Mietitäänpä hieman asuntojen vuokrien hintakehitystä vuosien varrella. Kun isoisäni aikoinaan muutti Helsinkiin, hän sai rakennuksilla palkkaa kaksi markkaa tunnissa ja asui omakotitalosta vuokratussa yläkerrassa kymmenellä markalla kuussa. Saa olla aika kovapalkkainen nykyään, jos haluaa, että viiden tunnin palkka riittää kuukauden vuokraan. Keskiverto ihminen saa olla onnellinen, jos asunnosta ei tarvitse maksaa viikon palkkaa enempää, ja monet maksavat helposti kahden viikon palkan verran – ehkä jopa enemmän. Koeta siinä sitten olla kultturelli ja harrastaa, kun palkasta menee pelkkiin välttämättömiin elinkustannuksiin käytännössä kaikki.

Kysyntä ja tarjonta määrittelevät vuokrienkin hinnat, ja Helsingissä on kysyntää enemmän kuin tarjontaa. Syitä voi olla kaksi: joko Helsinkiin muuttaa liikaa ihmisiä, tai sitten Helsinki ei rakenna tarpeeksi nopeasti. Käytännössä syy on näiden kahden yhdistelmä, eli tehoton kaavoitusjärjestelmä yhdistettynä suureen muuttohalukkuuteen. Tähän ongelmaan olisi kuitenkin olemassa ratkaisu, mutta jostain syystä päättäjät ovat haluttomia käyttämään sitä. Miksi? Ei mitään hajua.

Vallalla olevan käsityksen mukaan ihmisten tarpeet ovat samanlaisia, ja ilmeisesti oletetaan, että halutkin ovat. Kaikki haluavat kodin, jossa on keittiö, sauna ja parveke. Näiden oletettujen halujen pohjalta on määritelty, mitä pitää rakentaa ja missä saa asua. Sen määritteleminen, mitä pitää rakentaa, on hyvä, ja rakennusmääräykset ovat toimiva tapa saada aikaa hyvää jälkeä – yleensä, poikkeuksia toki on. Mutta se missä saa asua, on jotain mikä ei mielestäni kuulu päättäjille.

Tästä päästäänkin takaisin asumisratkaisuuni. Minulla ei ollut tarvetta keittiölle, sillä söin ehkä kerran kuussa kotona. Minulla ei ollut tarvetta suihkulle, koska peseydyin töissä. Itse asiassa minulla ei myöskään ollut tarvetta ikkunoille, käytinhän kotiani vain nukkumiseen. Ratkaisuni oli siis vuokrata varasto erään talonyhtiön kellarista. Samassa kerroksessa oli pesutupa, sauna ja vessa (siis kaikki tarvittava), mutta niistä ei tarvinnut maksaa vuokraa ja myös sähkö kuului hintaan. Tämä oli tilanteeseeni ideaali ratkaisu, joka vapautti huomattavan määrän kapitaalia käytettäväksi muuhun. Minä halusin asua varastossa, ja asuinkin, mutta valitettavasti laki sanoo muuta. Asuttamaani tilaan ei voi tehdä asuinhuoneiston vuokrasopimusta, sillä laki asuinhuoneiston vuokraamisesta sanoo, että asunnon täytyy olla asumiseen tarkoitettu. Eli jos talonyhtiö olisi saanut tietää, olisi vuokrasuhteeni irtisanottu välittömästi. Uuden asunnon saaminen ei ole millään tasolla nopea prosessi, joten irtisanomisen jatkuva uhka on lievästi sanoen stressaavaa.

En nyt tietenkään sano että lain pitäisi sallia asuminen ihan missä tahansa, mutta tiettyjä höllennyksiä siihen kyllä soisi. Pääkaupunkiseudullakin on tällä hetkellä vapaana jopa yli 1 500 000 neliötä toimistotilaa, jota ei kukaan pysty hyödyntämään. Yritykset eivät niihin halua muuttaa, asumiseen niitä ei saa vuokrata - vaikka niistä käytännössä löytyykin kaikki samat fasiliteetit kuin asumiskäyttöön tarkoitetuista asunnoista. Kaavamuutoksia ei myöskään saada aikaiseksi riittävän nopeasti, jotta tiloja voisi remontoida. Tilanne on absurdi.

Annan esimerkin, tosin salassapitovelvollisuuden takia en voi kertoa kyseisen esimerkkirakennuksen tarkkaa sijaintia. Aivan Helsingin ydinkeskustan tuntumassa on toimistorakennus, kyseisen rakennuksen kaikki tilat kuuluvat samalle toimijalle. Muutama vuosi sitten toimija halusi säästää kustannuksia ja pienensi työvoiman määrää ja teki henkilöstön uudelleensijoittamisia, jolloin suurin osa toimistoista jäi tyhjilleen. Nykyään tuosta rakennuksesta löytyy kolme täysin tyhjää kerrosta toimistohuoneita. Jokaisessa kerroksessa on yli 30kpl 20-40 neliön kokoista toimistohuonetta. Näiden lisäksi jokaisessa kerroksessa on lähes 80 neliön keittiö/ruokailutila, vessat ja suihkut sekä toistasataa neliötä yhteiskäyttötilaa. Tiloista maksetaan vuokraa mutta niitä ei voi käyttää mihinkään. Kerran vuorokaudessa käydään tarkistamassa, että esimerkiksi putket eivät vuoda tai muuta sellaista. Järkevää? Ei todellakaan. Tilat olisivat omiaan vuokrattavaksi esimerkiksi opiskelija-asuntolatyyliseen asumiseen, mutta olisiko se laillista? Ei.

Pidetään niistä rakennusmääräyksistä edelleen kiinni, mutta annetaan ihmisten itse päättää missä he haluavat asua. Kaikki kun eivät halua tai tarvitse samaa. Samalla saadaan helpotettua asuntopainetta ja ehkä vuokratkin saataisiin inhimilliselle tasolle, kun kysyntä alittaisi tarjonnan. Toimistoissa kun ilmeisesti on tällä hetkellä tilaa parhaimmillaan yli 50 000 ihmisen verran. Monet toimistorakennuksista ovat lisäksi erilaisten eläkesäätiöiden hallussa, joten olisihan se hyvä tulevaisuudenkin kannalta, että eläkerahat toisivat tuottoa. Puhumattakaan siitä ylimääräisestä rahasta, joka asumisen sijaan käytettäisiin palveluihin tai kulutushyödykkeisiin. Raha mikä on pois asumisesta, on kuitenkin aina lisää jonnekin muualle.

Tarpeita on monenlaisia ja ne muuttuvat iän, ajan ja elämäntilanteen mukaan. Meidän pitäisi pikkuhiljaa alkaa ymmärtää, että omat tarpeemme eivät ole samanalaisia kuin muiden tarpeet. On aika alkaa luopua joistakin perusolettamuksista sen suhteen, mitä ihmiset tarvitsevat, ja lakata tuputtamasta samaa muottia jokaiselle. On aika alkaa muuttaa sääntöjä sellaisiksi, että jokaisella on mahdollisuus valita mitä tarvitsee ja mitä ei, se jos mikä on tehokasta.

Niin ja se varasto: se tuli vuokralle sen takia, että talonyhtiö irtisanoi edellisen vuokralaisen. Miksi? Hänkin oli asunut siinä.

Aiheesta lisää:

http://liljat.fi/2015/09/kuusisataa-euroa-kuussa/

http://m.kauppalehti.fi/uutiset/miljoona-neliota-tyhjan-panttina/za73ibUk