Köyhän sokeus

Marraskuussa 2012 palasin Australiasta, jonne läksin iäksi mutta palasinkin vuoden jälkeen. Palatessani olin 31-vuotias, työtön, vailla vakituista asuntoa ja peruskoulupohjalla. Lisäksi minulla oli perinnässä ja ulosotossa yli 50 000€, joten tilanteeni ei tosiaan ollut optimaalinen. Päälle vuosikymmenen olin soutanut ja huovannut työpaikkojen välillä. Perinnässä olleiden velkojen määrä kasvoi jatkuvasti, kun jätin laskut maksamatta ja elin muutenkin holtitonta elämää.

 

Tuon Australiassa vietetyn vuoden aikana kuitenkin tapahtui jotain, minkä seurauksena olen kotiinpaluuni jälkeisten kolmen vuoden aikana saanut kodin, vakituisen työpaikan, ammatillisen tutkinnon sekä käynnistänyt  korkeakouluopintoni. Lisäksi olen maksanut ulosotossa olleet velkani, ja luottotietoni palautuvat lähiaikoina. Ennen kuin voimme ymmärtää mitä Australiassa tapahtui, meidän on mietittävä aiempaa elämääni ja sitä mitkä asiat vaikuttavat ihmisen tulevaisuuteen.

Ei voi sanoa että perheeni olisi ollut köyhä, olimme alempaa keskiluokkaa: ruokaa riitti ja meillä oli kaikki tarvittava. Tosin mihinkään ylimääräiseen ei ollut rahaa, ja tämä tieto iskostui minuun varsin nuorena. En esimerkiksi vienyt äidilleni koulusta saamiani luokkaretkilappuja, koska tiesin, ettei meillä kuitenkaan olisi ollut varaa maksaa reissua. Syntymäpäivät ja joulu olivat poikkeus, varsinkin vielä silloin kun isovanhemmilla ei ollut kovin montaa lastenlasta. 

Joten, kun vihdoin muutin pois kotoa, päätin hankkia elämääni vähän luksusta. Apuun saapuivat Hobby Hall ja osamaksut. Pienistä kuukausimaksueristä tulee yllättävän nopeasti suuria kuukausimaksueriä kun niitä kertyy kymmeniä, ja rahani loppuivat melkein huomaamatta. Menetin siis luottotietoni varsin nopeasti. Lumipalloefektin lailla laskuja alkoi kertyä, ja kun ulosotto alkoi viedä osan palkastani, jäi uusiin laskuihin entistä vähemmän rahaa, mikä taas kerrytti lisää laskuja, joihin tietenkin lisättiin vielä perintäkulut ja korot. Kaaoksen ainekset olivat kasassa, joten aloin välittää laskuista ja veloista entistä vähemmän ja elää entistä huolettomammin. Ei huolta huomisesta, kuten sanonta kuuluu. Sosiaalitukien varassa jouduin elämään yhden neljän kuukauden pituisen jakson.

Vaihdoin työpaikkaa melko usein ja aina vaihtojen yhteydessä pääsin elämään elämää, jossa palkasta jäi käteen vähän enemmän, kun ulosottomies ei heti pässyt perille uudesta työpaikasta. Erilaisia työpaikkoja ehtikin kertyä toistakymmentä, ennen kuin eräästä harrastuksesta kasvoi ammatti ja laitoin oman firman pystyyn. Ulosottomiehestä oli hetkeksi päästy eroon, sillä jos itselleen ei maksa palkkaa ei siitä voida ulosmitatakaan, ja firman menoihin saa kirjattua yllättävän paljon.

En menestynyt. Elämäni aikana ehdin syyttää aika montaa eri tekijää siitä, etten päässyt elämässäni eteenpäin. Vuonna 2011 sain tarpeekseni ja pistin puljun kiinni. Päätin että muutan Australiaan enkä koskaan enää palaa Suomeen. Uusi elämä lämpimän auringon alla alkoi lokakuussa 2011, juuri ennen kuin täytin 30.

Australia oli hieno maa, täynnä aurinkoa ja mukavia ihmisiä. Yrittäminen on tehty todella helpoksi Suomeen verrattuna, ja Australia onkin paratiisi kenelle tahansa, joka haluaa tehdä työtä. Lisäksi maassa on todella suuret palkat: minimipalkka on 15$ mutta käytännössä en yhdestäkään työstä saanut alle 24$ tunnilta. 

Sanotaan, että raha ei tee onnelliseksi. Se on totta, mutta toisaalta rahanpuute tekee onnettomaksi. Silloin kun elämän suurimpana kiintopisteenä on seuraava palkkapäivä ja jokaisen sentin joutuu laskemaan jotta pärjää sinne asti, alkavat omat näköalat tulevaisuuden suhteen kaventua huomattavasti. Mahdollisuudet tuntuvat hyvin rajallisilta, kun tuijottaa vain seuraavaa kuuta. Juuri niin kävi myös minulle. Luottotietojen menettäminen oli nuoruuden kokemattomuuden aiheuttamaa tyhmyyttä, seuraus halusta uskotella itselleen ettei ole köyhä. Rahaa konseptina ei osannut käsitellä oikein, kun siihen ei ollut kunnolla tottunut. Eläminen rahattomana taas oli minulle täysin normaalia – olinhan  tottunut siihen jo lapsena – joten  tilanteen korjaamiseksi ei ollut tarvetta nähdä vaivaa. 

Australiassa olin siis ensimmäistä kertaa elämässäni tilanteessa, jossa tilillä oli vielä rahaa seuraavan palkan saapuessa. Aluksi käytin rahojani turhuuksiin, sillä rahaa oli ja tuli säännöllisesti lisää, mutta ajan kuluessa ryhdyin miettimään seuraavaa palkkapäivää yhä harvemmin ja omaa tulevaisuuttani yhä useammin. Aloin harrastaa ja syödä ulkona, tehdä asioita, jotka aiemmin olivat ulottumattomissani puuttuvan rahan takia. Koska elämässäni oli enemmän sisältöä, tulin myös epähuomiossa jättäneeksi baareissa käynnin vähemmälle. Kun Suomessa saatoin käydä bileissä vähintään kerran viikossa ja olla kännissä yhtä usein, huomasin Australiassa yhtäkkiä että olin ollut juomatta 3 kuukautta putkeen. Käytin rahojani viisaammin edes ajattelematta asiaa. Tajusin, että suurin syypää huonoon onneeni olin ollut minä itse, joskin elämäntilanteellani oli ollut myös oma sanansa sanottavana. Päätin palata Suomeen ja hankkiutua takaisin siihen tilanteeseen, jossa olin ollut Australiassa ollessani. Koska mieltäni ei sillä hetkellä painanut ylitsepääsemätön huoli tulevaisuudesta, kykenin tekemään järkevän suunnitelman siitä, miten pääsen takaisin jaloilleni. Palattuani Suomeen olen vain noudattanut sitä.

Nyt olen edennyt suunnitelmassani jo yli puolenvälin ja tulevaisuuteni on valoisampi kuin koskaan ennen. Olen lähes velaton ja suoritan tradenomin tutkintoa - suoritus, jota kuka tahansa olisi sanonut mahdottomaksi toteuttaa siinä ajassa jona sen toteutin eli kolmessa vuodessa. Mitä tähän muutokseen vaadittiin? Ensimmäiseksi jouduin tietenkin myöntämään itselleni, että olen itse vastuussa elämästäni. Toiseksi vaadittiin taloudellisesti turvattu tulevaisuus joka aikaansai sen, etten keskittynyt vain seuraavaan kuuhun, vaan myös siihen mihin haluan päästä, mitä haluan elämältäni. Australia mahdollisti minulle taloudellisesti turvatun tilanteen riittävän pitkäksi aikaa, jotta saatoin keskittyä myös tulevaisuuteeni. 

Rahattomuus sokeuttaa ihmisen. Se vie todella paljon aivokapasiteettia ja kykyä tehdä omille asioilleen jotain. Minulla sentään on aina ollut töitä - onneksi - sillä se neljä kuukautta, jonka jouduin elämään sosiaalituilla, lamaannutti minut täysin. Silloin on vankina neljän seinän sisällä, vailla mitään tekemistä, ilman rahaa. Ainoa asia minkä tiedostaa on se, että kohta pitää taas mennä sossun luukulle. Siitä hetkestä kun ansiosidonnaiseni alkoi, kesti vain vajaa kolme kuukautta siihen, että olin taas töissä. Niin suuren eron muutama sata euroa teki. 

Sanotaan että köyhät ovat itse syypäitä omaan tilaansa, mutta se on totta vain puoliksi, koska köyhyydestä on hyvin vaikea päästä pois, jos ei tiedä, mihin pyrkiä tai jos ei ole mahdollisuuksia parantaa tilannettaan. Minäkään en olisi tässä tilanteessa nyt ilman toimivaa hyvinvointiyhteiskuntaa. On tietenkin loppupelissä yksilöstä kiinni, kuinka tulevaisuutensa toteuttaa, mutta jos yksilölle ei anneta mahdollisuutta, kuopasta ei pääse pois. On helppo sanoa, mitä köyhän pitäisi tehdä, jos ei koskaan ole kokenut sitä, miten pahasti mieli sumentuu, jos ei ole rahaa. Tuntuu, että omalle asialleen ei ole kykeneväinen tekemään mitään, eikä nykyisen hallituksen huono-osaisia kurjistava leikkauspolitiikka luultavasti asiaa ainakaan tule auttamaan muiden osalta. On totta, että taloustilanne on nyt huono, mutta jos huono-osaisilta viedään mahdollisuudet päästä etenemään elämässä ja sitä kautta tuoda koko kapasiteettinsa yhteiskunnan käyttöön, eivät asiat ainakaan tule paranemaan ja leikkauksia saadaan tehdä maailman tappiin asti. Pelkään, että nyt ollaan tekemässä huonoja valintoja, jotka tulevat kertautumaan tavoin, joita emme edes osaa ajatella. Olemme kansakuntana tällä hetkellä tilanteessa, jossa ajatelemme vain seuraavaa palkkapäivää ja teemme lyhyen tähtäimen valintoja, ja nämä valinnat tulevat pitämään meidät siinä onnettomassa tilanteessa, josta yritämme paeta. Nämä lyhyen tähtäimen valinnat tuntuvat tarpeellisilta, mutta olemme sokaistuneita oman tilanteemme edessä, emmekä välttämättä edes tajua sitä. Aivan kuten minäkin olin.

Jos olisin nyt samassa tilanteessa kuin 2011, ja lähtisin vuodeksi Australiaan, en palattuani enää pystyisi siihen mihin nyt pystyin, sillä hallitus on viemässä monia niistä asioista, joiden avulla olen onnistunut kääntämään elämäni suunnan. Näistä suurimpana esimerkkinä voin mainita aikuiskoulutustuen lakkauttamisen. Ilman sitä ei minulla olisi ollut varaa kouluttautua vielä muutamaan vuoteen, ja jos sosiaalinen tilanteeni olisi toinen, hyvin suurella todennäköisyydellä olisin saattanut taantua vanhaan tuona aikana. Pelkään, että tulevaisuudessa oman tilanteensa nujertamalle ihmiselle suunnan vaihtaminen tulee olemaan mahdotonta, vaikka sen uuden suunnan löytäisikin.

Aina löytyy joku muu, jota syyttää, aina löytyy joku, jolle olla kateellinen ja aina löytyy joku, jolla menee paremmin. Vasta kun lakkaamme käyttämästä energiaamme syyttämiseen, panetteluun ja vastuun pakenemiseen, voimme oikeasti tehdä tilanteellemme jotain. Minä lopetin muiden syyttämisen ja otin vastuun elämästäni. Sain mahdollisuuden tehdä elämästäni paremman. Ei viedä sitä mahdollisuutta muilta, eihän?